Vieraanamme oli legendaarinen valokuvaaja Tomi Palsa. Hän on tullut tutuksi pitkästä urastaan keikkavalokuvaajana ja hänen kuviaan on päätynyt levynkansiin sekä hän on itse koonnut teoksiaan kahteen kirjaan ja sitä jatkoa saaneisiin kuvalehtiin 2020 ja 2021.

Lähdetään alkuun liikkeelle esittelyllä, miten kuvailisit itseäsi?

Täytin juuri 50 vuotta. Alunperin olen Forssasta lähtöisin ja Tampereella olen asunut 20 vuotta. Eniten oon keikkakuvaaja ja se on mun juttu, tykkään käydä erilaisissa tapahtumissa kameran kanssa ja se on ikään kuin kasvanut mun käteen kiinni. En oikeastaan käy tapahtumissa enää ilman kameraa. Reilu 30 vuotta on tullut kuvia otettua.

Miten kiinnostuit valokuvaamisesta?

Aloin käymään keikoilla silloin tällöin jo ala-asteikäisenä, noin viidesluokkalaisena. Ylipäänsä päästiin siskoni kanssa vanhempien avustuksella kiertelemään keikkoja ja siinä se maailma ehti hiukan tulla jo tutuksi. Kun olin yhdeksännellä luokalla aloitettiin elävän musiikin yhdistys kavereiden kanssa ja muille yhdistyksen kavereille vinkkasin, että olisi mahdollisuus kameralaitteisiin ja pimiöön, sillä isäni oli silloin paikallisen kamerakerhon puheenjohtaja. 

Aloitin kuvaamaan paikallisia demobändejä joilla oli keikkoja Forssan seudulla. Sitten aloin tutustumaan ihmisiin ja sain siihen silloin kipinän kun isän kautta sain helpon pääsyn pimiöön. Aloin miettimään, että olisi kiva päästä isompiinkin tapahtumiin kuvaamaan ihan luvan kanssa ja lähetin Rumba-lehden päätoimittajalle vuonna 1991 viestiä, että mielelläni tulisin ottamaan kuvia heille sillä ajatuksella että pääsisin joskus esimerkiksi Helsingin jäähallille kuvaamaan. Keväällä -91 oli mun ensimmäisiä kuvia Rumbassa. Sitten aloin pääsemään tapahtumiin enemmän, sinne jäähalliinkin. Tutustuin jälleen uusiin artisteihin ja tuohon aikaan ei ollut hirveän yleistä että joku otti valokuvia bändeistä. Kuvia alkoi päätymään kansivihkosiin ja kontaktit kasvoivat. Sitten alkoi festivaalien kuvaus ja tää on mennyt aika omalla painollaan eteenpäin. 

Milloin ja minkälainen oli ensimmäinen kuvaamasi keikka?

Ihan ensimmäinen keikka oli -89 Lepakossa Nuclear Assault. Kaverien isosiskon mies oli siellä monitorimiksaajana ja saatiin sinne backstagepassit. Pyysin faijalta kameran lainaan keikalle. Satuin näkemään ennen keikkaa lavan takana Nuclear Assaultin basistin Dan Lilkerin, uskalsin juuri ja juuri nimmarin käydä pyytämässä ja nappasin yhden ainoan kuvan salamalla ja se on ollut joka paikassa esillä eli kai se oli sitten onnistunut, mutta en älynnyt tapahtumahetkellä sitä että se olisi ollut niin tärkeä homma. Siitä se tavallaan lähti ja rupesin opettelemaan enemmän kaluston käyttöä.

Miten ala on muuttunut 30 vuoden aikana?

Tosi monellakin tapaa, silloin ei ollut esimerkiksi koko internettiä tai medioita, jotka ovat nykyään siirtyneet verkkopuolellle. Kuvia otettiin vain filmille ja ne itse kehitettiin pimiössä ja vietiin toimitukseen. 90-luvun loppupuolella olin useita kertoja Provinssissa Seinäjoella kolme päivää kuvaamassa ja kuvat oli tilattu seuraavaksi päiväksi Helsinkiin niin otin filminkehitystankit Seinjäoelle mukaan ja hotellissa laitoin filmit kehitykseen aina illan päätteeksi. Sunnuntaina kun pääsi myöhään kotiin niin rupesin pimiössä niitä värkkäämään ja seuraavana päivänä oli vietävä kuvat Helsinkiin. 

Silloin oli pienlehtiä enemmän ja nyt on taas se murroskausi, että kohta ei ole enään paperilehtiä jotka musajuttuja tekee. Netin puolelle pitäisi itsekkin keksiä joku juttu mihin saa kuvia järkevällä tavalla esille. Nykyään valokuvaajia on paljon ja kännyköilläkin saa hyviä kuvia, kuvan arvostus on muuttunut myös kun kuvista on tullut pikaruokaa ja kuka tahansa voi napata niitä. Kuitenkin olen tyytyväinen, että sitä kautta varmasti moni on innostunut visuaalisesta tavasta ilmaista itseään ja se on pelkästään hyvä asia, en koe sitä negatiivisena asiana, että kuvien määrä on räjähtänyt käsistä.

Mieleenpainuvimpia kuvaushetkiä ja miksi?

Ylittämätön tapaus on se kun tuli pyyntö Lontoon Live8-tapahtumaan vuonna 2005. Se oli erityinen eikä varmasti tule toista yhtä massiivista ja erikoista mahdollista uudestaan. Siellä oli mm. U2, Paul McCartney, Madonna, Mariah Carey, Robbie Williams ja muita isoja nimiä. Siinä sitten olin koko ajan lavan edustalla ottamassa kuvia, siinä vaiheessa oli Forssan poika vähän ihmeissään. Ei sitä varmasti suuruusluokassa tule ylittämään mikään.

Yhtälailla pienimuotoisemmatkin spesiaalihetket ovat merkittäviä. Tuoreimpana muistissa on täällä paikassa missä nyt ollaan, eli Bistro Viljassa järjestämäni viisikymppiset. Siellä oli ihana tunnelma, noin 70 henkeä vieraana. Esiintyjinä oli Viitasen Piia ja Olavi Uusivirta. Olavin soolokeikan päätteeksi hän kertoi suru-uutisen, että Kaj Chydenius on menehtynyt. Lauloimme Olavin johdolla kuorolauluna Kalliolle, kukkulalle ja aika upeasti laulu raikasi salissa. Ikävästä uutisesta tuli nostattava ja liikuttava hetki. Tuo on paljon tärkeämpi muisto ja enemmän olin kotonani täällä. 

Vinkkejä aloittelevalle keikkakuvaajalle?

Käy mahdollisimman paljon tapahtumissa paikan päällä, vain siten opit ratkomaan keikkatilanteissa ilmeneviä monenlaisia ongelmakohtia. Koulussa ei välttämättä sellaista opi, Youtubesta saattaa saada joitain spesifejä ohjeita. 

Oman laitteiston opetteleminen on tärkeää, jotta voi keskittyä vain tekemiseen tutulla laitteella. Siihen voi mennä helposti vuosikin, että oppii ns. laitteen tavoille. Toinen on se, että menee itseä kiinnostaviin tapahtumiin ja itselle rakkaan aiheen pariin, jolloin tulee nähtyä enemmän vaivaa kuvien eteen ja yrittää parhaansa, sillä voi olla että itseä vähän kiinnostavan artistin kuvaamiseen ei välttämättä ole niin suurta motivaatiota opetella alussa. 

Sinulta on ollut paljon meriittejä kuten kaksi kirjaa, näyttely, kuvia levyjen kansissa yms, miltä nämä ovat tuntuneet?

Ensimmäinen kirja tuli 2009. Olin aluksi skeptinen mutta sitten siihen saatiin kiva ajatus. Ekassa kirjassa oli 20 vuoden ajalta kuvia ja siihen tuli sopiva elämänkaari. Kun ekan kirjan julkaisusta oli kulunut noin kahdeksan vuotta aloin koota itsenäistä jatko-osaa. Siinä sykli oli puolittunut kymmeneen vuoteen eli kuva olivat vuosilta 2009-2019. Kymmenen vuotta tuo kuviin erilaista aikaperspektiiviä, kirjassa on paljon vuosien saatossa muuttuneita artisteja, edesmenneitä tyyppejä ja lakkautettuja paikkoja. Tehtiin vielä samalla porukalla parit kuvalehdet 2020 ja 2021. 

Oon aika huono pitämään itsestäni meteliä, siitä syystä Hyvinkään taidemuseon yhteydenotto tuntui aluksi yllättävältä. Museo suunnitteli näyttelyä musiikkikuvista ja aluksi luulin teosteni olevan siellä monen kuvaajan yhteisnäyttelyssä, mutta tapaamisessa kävikin ilmi, että näyttely olikin vain minun kuville puolen vuoden ajaksi. Siitä tuli kyllä hieno kokonaisuus. Siitä tuli niin hyvä ettei ole tullut mieleenkään tehdä toista jatkossa kun opin ekalla kerralla jo liian hyvään. 

On minulla kaikki levyt tallessa missä on ollut mun kuvia ja niitä levyjä on lähemmäs sata. Aina se lämmittää, että joku itselle merkittävä artisti on tykännyt kuvasta niin paljon, että haluaa käyttää niitä omissa levyissään. Vuonna 2001 tuli puhelu: ”Tuomari Nurmio tässä terve, haluaisin käyttää ottamaasi kuvaa tulevassa levyni kannessa” siinä kohtaa tuntui siltä että jumala soittaa mitäs ihmettä. 

Minkälaisella kalustolla kuvaat?

Canonin EOS 5D Mark IV kamera pääosin käytössä ja peilitön löytyy myös, mutta siitä en pidä niin paljon. Siinä on tosin etuna se, että sen saa äänettömäksi jolloin hiljaisemman musiikin tapahtumissa ei ole niin häiriöksi kovan suljinäänen vuoksi. Lisänä on pari halvinta mahdollista objektiivia, mutta en ole kovin laitevarustelun ystävä. Esimerkiksi sillä Lontoon keikalla oli paljon mediaa ja kaikilla kuvaajilla oli varmasti kymmenen kertaa arvokkaampaa kalustoa kuin minulla. Kotimatkalle lähtiessä ostin kaikki lehdet jotka kirjoittivat tapahtumasta ja suurimmaksi osaksi niissä oli aivan kammottavia kuvia. Ekalla järkkärilläni yllättäen onnistuin paremmin kuin todella kalliilla järkkärillä operoineet, joten siinä mielessä se ei ole aina kalliimmasta kamerasta kiinni, että onnistuuko kuvat.

Mikä keikkakuvaamisessa on parasta? 

Riippuu minkä kokoisesta tapahtumasta on kyse. Huonoja puolia on esimerkiksi se mitä isompi tähti on kyseessä, sitä haastavammaksi on tehty kuvaaminen sillä aika on lyhyt tai etäisyys pitkä jolloin ei pääse omaa taiteellista visiota toteuttamaan niin hyvin. Nykyään myös led valot tuovat haastetta. Kaikki muu siihen liittyvä on sitten taas hyvää kuten elämykset ja kokemukset. Energian saaminen ja intensiivisesti keikan näkeminen lavan edestä sen lyhyenkin ajan tuo paljon itselle.

Millä tavoin kuvaajista pidetään huolta esimerkiksi festivaaleilla?

Yleensä kohdellaan hyvin, en ole ainakaan kokenut mitään negatiivista kohtelua. Tottakai voin kokea asiat eri tavoin kuin joku toinen ja järjestävä porukka on usein ennestään tuttua jolloin voi olla eri asia pyöriä aloittelevana kuvaajana. Henkilökuntana ollessa pääsee liikkumaan vähän vapaammin kuin lehdistö. 

Toki suomalaiset festivaalit voisivat ottaa mallia esimerkiksi etelänaapurista. Viime vuonna Virossa järjestetty Viljandi Folk Music Festival johon en harmikseni päässyt ehdotti, että vuokraisin hajonneen autoni tilalle auton jonka he maksaisivat ja tekisivät mitä tahansa että pääsisin paikalle. Olin käynyt tapahtumassa pari kertaa aikaisemmin ja tuon auttavan käden tarjoamisen johdosta se on entistä enemmän suosikkifestivaalini. Suomessa tuollaisesta kohtelusta voi korkeintaan unelmoida.

Eroaako isompaan tai pienempään tapahtumaan valmistautuminen tai jälkityöt toisistaan?

Onhan niissä eroja, mutta en yleensä halua valmistautua keikkoihin kovin tarkasti etukäteen. Tottakai voisi tutkailla kyseisen artistin kiertuevideoita, mutta haluan säilyttää sen yllätyksellisyyden. Osaan sopeutua ja reagoida yllättäviinkin tilanteisiin. 

Jälkikäteen esimerkiksi festivaaliviikonlopun jälkeen 5000 kuvan läpikäyntiin menee tietenkin paljon enemmän aikaa kuin pienemmän yksittäisen keikan kuvien valitsemiseen. Hirveästi en käytä aikaa varsinaiseen editoimiseen. Pyrin ottamaan sellaisen kuvan, että se ei vaadi kuin pientä värisäätöä. Eniten aikaa menee läpikäymiseen ja onnistuneimpien ruutujen valikoimiseen. Entiseen filminkehitysrumbaan verrattuna tämä on nykyään ehkä jopa liian helppoa.

Kenet haluaisit kuvata?

Tom Waits on vakiovastaus tähän, mutta en usko että se toteutuu mutta se on itselle merkittävin artisti jota en ole koskaan kuvannut. Kauhean montaa ei ole jäänyt bucketlistiltä kuvaamatta. 

Enemmän mua kiinnosta uuden nousevan tähden kuvaaminen uran alkuvaiheessa ennen räjähdysmäistä suosiota. Esimerkiksi tänä vuonna Tallin Music Weekeillä ollut paikallinen Kitty Florentine oli artisti jolla oli todella innostava esiintyminen. Viime vuonna Tukholman Lollapaloozassa ollut Vargas & Lagola tuli mulle puskista, vaikka se iso nimi Ruotsissa onkin. En ollut kuullut sekuntiakaan heidän musiikkiaan ennen keikan alkua, mutta heidän keikan aikana itkin pariin kertaan ilosta, että olen päässyt tämmöstä kokemaan. Silloin ollaan hyvien asioiden äärellä.

Millainen olisi urasi aikajana?

On niin monta limittäin ja lomittain menevää asiaa. Kun aloitin 90-luvulla, kuvasin filmille ja kehitin kuvat pimiössä. Tuota kesti 7 vuotta, sitten tuli hankittua diaskanneri ja sitä vaihetta kesti toiset 7 vuotta. 2004 tuli hankittua ensimmäinen digikamera.

Silloin se oli motivointina aktiiviseen keikkakuvaukseen, sitten oli Rumba-lehdessä Valitut Palsat -niminen oma palsta, jossa joka lehdessä oli useampia aukeamia omistettuna mun keikkakuville, sitten kuratoin Soundin sivuilla palstaa jossa esiteltiin aktiivisia keikkakuvaajia ja lopulta tuli omat kirjat ja kuvalehtiprojektit. Netin puolella oli aikanaan Nuorgam-sivusto jossa oli tekemiäni giffejä joka arkipäivä. Tulee käytyä ahkerammin keikoilla kun kuville on tiedossa joku tarkempi käyttötarkoitus.

Mitä haluaisit sanoa jos koko maailma kuuntelisi sinua hetken? 

Ottakaa toiset huomioon ja lopettakaa turha kinastelu. 

Keikkakuvat: Tomi Palsa