Jarkko Riihimäki on Helsingistä kotoisin oleva pianisti, sovittaja ja säveltäjä, joka on asunut jo yli 20 vuotta Berliinissä. Monipuolinen muusikko liikkuu sujuvasti klassisen, jazzin ja popin välillä, eikä kaihda uusien alueiden tutkimista. Hänelle musiikki on yhtä aikaa ammatti, intohimo ja tapa olla maailmassa.

Miten esittelisit itsesi omin sanoin? 

Olen Jarkko Riihimäki – pianisti, sovittaja, säveltäjä ja orkestroija. Alunperin tulen Helsingistä mutta olen asunut viimeiset 22 vuotta Berliinissä. Koen olevani aina suomalainen mutta Berliinistä on silti kehittynyt minulle kuin toinen kotikaupunki.

Muutin Berliiniin opiskelijavaihdossa saamieni kontaktien myötä, kun minua pyydettiin siellä teatteriprojekteihin mukaan. Berliinissä ovi mm. teattereihin ja teatterikouluihin tuntui tuolloin avoimemmalta kuin Suomessa. Kollegat Suomessa olivat ihania, mutta työtä ei tuntunut riittävän minulle kentän pienuuden takia. En tuntunut sopivan pelkästään klassiseen, enkä pop-puoleen, joten koin kuulumattomuuden tunnetta. Noin 2000-luvun alussa halusin sekä kehittyä muusikkona, että löytää itseni taiteilijana, joten päätin vihdoin repäistä ja muuttaa Berliiniin, jossa kenttä tuntui laajemmalta. Lopulta tietty sisäänlämpiävyys oli suuri haaste myös täällä, kesti vuosia ennen kuin pääsin piireihin sisälle. Samaan aikaan kuitenkin ymmärrän tämän, keikoille kysytään niitä kollegoja, jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi.

Mikä sai sinut valitsemaan soittimeksi juuri pianon?

Aloitin 5-vuotiaana sellon soiton, jonka parissa viihdyin 10 vuotta. Siitä ei lopulta tullut luottosoitintani, mutta sen hallitsemisesta on ollut esimerkiksi orkesterisovittamisessa paljon apua. Pianoon tutustuin aika nopeasti muusikkovanhempieni kautta, sillä kotoamme löytyi aina piano. Peruskoulun aloittaessani aloitin samalla myös pianotunnit ja siitä homma pikkuhiljaa lähti liikkeelle.

Millaisia eroja huomaat Suomen ja Saksan musiikki‑ ja kulttuurikentällä ja miten se heijastuu työskentelyysi? 

Teen molemmilla kentillä töitä ihan samalla tavalla. Mittakaava saattaa joskus erota; Saksan puolella saattaa päätyä ehkä helpommin puitteiltaan isompiin projekteihin, koska esim. major levy-yhtiöillä on tärkeät toimipisteet Berliinissä. Aika nopeasti tosin huomaa, että ei ne tekijät täällä ole välttämättä sen kummempia kuin Suomessakaan. Tai toisin päin sanoen Suomessa on todella korkea taso.

Miten löydät tasapainon akustisen ja digitaalisen musiikin välillä?

Minulle musiikissa on aina old school -yhteys. Jokainen päivä alkaa Bachilla (tai jos ei ala, siitä tulee vähän huonompi). Kun treenaa jotain soitinta, voi kokea olevansa osa vuosisataista jatkumoa, soittaminen ei ole sinänsä juurikaan muuttunut. Saman näen urheilussa: Messi potkii samanlaista palloa kuin Pele aikoinaan, tai lapset ympäri maailmaa. Koen tästä(kin) syystä sekä musiikin että urheilun tärkeäksi lapsille. Samalla olen kuitenkin utelias myös näkemään, mitä digitalisoitumisella on meille annettavaa, tämä ei ole joko tai vaan sekä että. Studeeraan joka ikinen päivä jotain laitetta tai softaa, tunnustan myös kokevani lapsenomaista innostusta vilkkuvien valojen äärellä.

Kuva: Gregor Hohenberg

Onko sinulla esikuvia?

Lapsuudestani Mozart, Bach, Whitney Houston ja Michael Jackson tulevat ensimmäisenä mieleen. Popin soitto johti teininä aika luontevasti jazziin, TAKE 6 oli minulle jazz-harmonioiden ensimmäinen esikuva. Sitten Chick Corea Electric Band, Michel Camilo ja Pat Metheny ja monet muut. Myöhemmin luonnollisesti Herbie Hancock, Bill Evans, Keith Jarrett ja tietenkin Miles. Toisinaan edelleen hurahdan johonkin tai joihinkin muusikkoihin tai bändeihin, esim. Chris Thile on yksi hienoimpia muusikkoja koko maailmassa. Säveltäjänä kaikki hyvä musiikki inspiroi, mutta Methenyn ja Ennio Morriconen voisin nostaa esiin. Pop-puolelta kosketinsoittajat Greg Phillinganes, Robbie Buchanan ja David Paich – siinä ehkä tärkeimmät esikuvat siltä rintamalta. Junnuna en edes tiennyt, kuka soitti, netti on ollut hieno juttu. Monet kollegat inspiroivat myös, kuten myös inspiroivat taitajat ja ajattelijat musiikin ulkopuolelta.

Olet avoin soittamaan monenlaista musiikkia, mutta onko sinulla silti joku musiikkityyli ylitse muiden? 

Se on usein hyvin projektikohtaista, mutta esimerkiksi päivärutiinissani on aina oltava jotain klassista. Se vaan jotenkin juurruttaa. Suhtaudun kaikkeen soittamaani musiikkiin samanlaisella pieteetillä. Toisinaan siitä tulee hiukan kaheli olo, mutta toisaalta monipuolisuus antaa hurjan paljon. Luin määritelmän parhaista kenraaleista, että ovat tosi hyvä monessa asiassa, mutteivät ihan parhaita missään. Tuo resonoi jollain tasolla omaan elämään, vaikka riman laskeminen ei tunnu edes vaihtoehdolta. Kivoista poppikeikoista tykkään kyllä tosi paljon, kosketinsoittajan rooli bändissä on sellainen ikuinen haaste.

Millainen on työviikkosi?

Vielä noin viisitoista vuotta sitten olin ”vain” pianisti. Nykyään työhöni kuuluu paljon muutakin – sovittamista, säveltämistä ja keikkojen lisäksi myös kaiken maailman organisointia. Työpäivät myös venyvät helposti, ilta- ja aamurutiinit auttavat. Samaten keskittyneempi työnteko, lyhyemmässä ajassa paremmin keskittyen. Liikunta on tärkeää, punttis, maantiepyöräily, sulkis, mitä milloinkin, kunhan liikkuu. Suurin haasteeni on sisällyttää jokaiseen viikkoon yksi täysin vapaa päivä. Ei yleensä onnistu, mutta yritän.

Mitkä ovat olleet ikimuistoisimpia projektejasi?

Ensimmäisenä tulee mieleen, kun kirjoitin orkesterisovituksen viulisti Lisa Batiašvilin levylle. Olen ollut hänen faninsa ensimmäisestä kuulemastani fraasista lähtien (joka oli muuten 90-luvulla Temppeliaukion kirkossa, en unohda). Hän oli kuullut tekemiäni orkesteriarreja kollegansa levyltä ja, kuten nykyaikaan kuuluu, lähestyi minua Instassa DM:llä. Viime vuosilta jäänyt myös mieleen Yonan levy, jolle tein kaksi orkesterisovitusta. Hän on upea taiteilija ja työnteko hänen kanssaan oli sujuvaa. Tuntui, että sai olla mukana jossain sellaisessa, jonka oli todella määrä tulla maailmaan. Mieleeni on jäänyt myös hiljattainen Kaj Chydeniuksen muistokonsertti ja siihen tekemäni sovitukset. Se oli syvästi henkilökohtainen kokemus, sillä hänen kappaleensa ovat olleet aina tärkeä osa elämääni. 

Miten koet alan muuttuneen vuosien varrella?

Sosiaalinen media, näkyvyys ja brändäys vievät nykyään paljon aikaa – aika usein jopa itse pääasialta eli musiikilta. Aiemmin tuntui, että aikaa oli enemmän keskittyä rauhassa luovaan työhön. Toisaalta ala on jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa on myös hyviä puolia. En kuulu yhtään “ennen oli paremmin” -leiriin. Ennen oli eri tavalla, osin paremmin, osin huonommin – riippuu varmasti myös, keneltä kysyy. Onhan se ihan huikeaa, että voin ottaa suoraan yhteyttä muusikoihin joita fiilistelen, ja joskus jopa saada vastauksen! Tai yksityistunnin netissä. Tämä on niin iso aihe, että pitää varmaan mieluummin aloittaa blogi kuin yrittää tiivistää…

Mitä vielä haluaisit sanoa tai tehdä, mitä et ole vielä uskaltanut tai ehtinyt toteuttaa? 

Musiikillisesti uskallan kyllä tarttua melkein mihin tahansa – se puoli on onneksi vapautunut. Suurempi haave liittyy elämään isommassa mittakaavassa. Haluaisin uskaltaa olla vähemmän sidottu yhteen paikkaan ja työskennellä vapaammin missä milloinkin. Sanoa vielä rohkeammin ei ja karsia asioita. Elokuvamusiikki on seuraavien vuosikymmenten juttu, se inspiroi niin monella tasolla. Koen olevani kuin opiskelija taas, yli 20 vuoden jälkeen. 

Mitä haluaisit sanoa jos koko maailma kuuntelisi hetken? 

Muusikoille? Hyvä musiikki on aina suurempaa kuin sen esittäjät. Quincya lainaten ”egot narikkaan”. Ammattilaisuus ei ole mikään pysyvä tila, pysykäämme uteliaina ja kehittykäämme niin pitkään kuin henki pihisee.

Kunnioittakaa toinen toistanne, olkaa armollisempia itsellenne, muistakaa nauraa – etenkin omille höpsöyksille.