Kirjailija ja muusikko Ville-Veikko Liekkinen elää sanoista ja sävelistä. Hänen työhuoneensa StudioKoppero on paikka, jossa tarinat ja melodiat kietoutuvat yhteen. Uusi albumi Välisoitto ja esikoisromaani Vedenperkele ilmestyvät lähes samanaikaisesti, ja haastattelussa hän kertoo inspiraationsa lähteistä, luovan työn ristipaineista sekä siitä, miksi tunnelma on aina tarinaa tärkeämpi alku.

Miten esittelisit itsesi omin sanoin?

Olen kirjailija ja muusikko, jonka ajatus on usein varsin vilkas. Luovuus on minulle omalla tavallaan elinehto, sillä ilman jonkin sortin projektia tunnen oloni levottomaksi. Keskeneräisyyden tunne on jotain, mikä pitää minut käynnissä. Siksi minulla onkin lähes aina joko kirjoitus- tai musiikkiprojekti kesken. Olen säveltänyt omia kappaleita nuoruusvuosista lähtien, aktiivinen kirjailijuus tuli mukaan kuvioihin nelisen vuotta sitten.  

Kirjoitan proosaa, tyylilajina mm. maaginen realismi. Muusikkona soitan suomenkielistä, vahvasti sanoituksiin pohjaavaa indie-folk-rockia. Äänitän levyni ja kirjoitan kirjani työhuoneessa, josta käytän nimeä StudioKoppero. Keikkailen aktiivisesti mies ja kitara-pohjalta.

Mistä lähti intohimosi musiikin tekemiseen?

Lapsuudenkodissani musiikki soi jatkuvasti. Isä ja isoveljet soittivat jo ennen minua, joten kitara tarttui mukaan kuin huomaamatta. Huomasin jo varhain, etteivät cover-biisit olleet minun juttuni. En jaksanut harjoitella niitä, sillä ajatus karkasi kuin varkain johonkin omaan. Intohimoni musiikkiin on siis lähtenyt kotoa. Siellä soittamiseen kannustettiin ja musiikki sai kuulua ja näkyä. 

Mistä saat inspiraatiota musiikkiisi ja kirjoihisi?

Tämä on asia, joka on itselleni vielä mysteeri. Uusi idea tai ajatus pulpahtaa mieleen jostain alitajunnan takaperukoilta yleensä silloin, kun on sopivan pysähtynyt hetki. Liikkennevalot, uneton yö, tai jotain muuta. Pieni osa ajatuksista tarttuu matkaan ja jalostuu lauluksi tai tarinaksi, suurin osa unohtuu.  

Luulen, että yksi tärkeimpiä inspiraation lähteitä on uteliaisuus. Innostun helposti ja annan sitä myötä ajatuksen karkailla. Voisin luopua monesta piirteestäni, jos siten voisin säilyttää uteliaisuuden. 

Kumpi syntyy ensin tarina vai tunnelma?

Sanoisin, että tunnelma. Sekä laulun että kirjan alkuajatus on usein jokin hyvin pieni hetki tai tapahtuma, joka alkaa elämään omaa elämäänsä ja muokkaantumaan sille sopivaan muotoon. Tunnelma on selvä, se mihin se johtaa, suuri arvoitus. On tosi palkitsevaa, kun tarina alkaa johdattaa minua. Tuolloin minun tehtäväni on olla havainnoitsija, joka kirjoittaa tapahtumia muistiin. Tätä tapahtuu ajoittain, sopivaan flow-tilaan pääseminen ei ole itsestäänselvyys. 

Kirjoitat paljon kappaleita niin kuinka valitsit, mitkä niistä päätyivät albumille?

Välisoitto-albumi alkoi varsin nopeaan näyttää sen, minkä kokonaisuuden se luo. Useampia kappaleita jäi siltä pois, sillä niiden yleistunnelma tai sanoitukset eivät sopineet linjaan. Emme halunneet tuottaja Petri Nousiaisen kanssa  albumista liian tarinallista tai synkkää, joten jaoimme sen kahtia: vinyylin a-puoli (päättyy lauluun Morsian) peilaa enempi ihmissuhteita ja ihmismieltä, b-puoli edustaa tarinallisempaa ja synkempää kerrontaa. 

Levyn ulkopuolelle jäi useampi laulu, jotka julkaistaan sopivan hetken tullen omana kokonaisuutenaan, tai sitten uusien kaltaistensa kanssa. 

Uusi albumi Välisoitto ja esikoisromaani Vedenperkele ilmestyvät lähes samaan aikaan: millainen yhteys näillä on?

Suorin linkki on varmastikin kappale Artturin laulu; se löytyy sekä albumilta että kirjasta. Muuten yhteys on ulospäin katsottuna varsin löyhä. Itselleni yhteys on selkeämpi, sillä kirjoittamisen, säveltämisen ja äänittämisen työstö rinnakkain oli vuoroin antoisaa, raskasta tai palauttavaa. Kun ajatus jäi jumiin kirjan kanssa, pystyi sitä harhauttamaan uudella laululla. Kirjan kirjoittaminen tuki siis albumia, ja albumi puolestaan kirjaa. Näin jälkeenpäin katsottuna työmäärä on ollut valtava, ja vastaavan kombon tekeminen uudestaan saa odottaa. 

Toisaalta, uusi kirja kummittelee jo mielessä ja uusia kappaleita syntyy varsin nopeaan. Parempi siis olla sanomatta mitään kovin varmaksi.  

Mistä tuli idea tehdä kirjassa olevasta Artturin laulusta “oikea” kuunneltavissa oleva laulu albumille?

Vedenperkele-romaanissa Seppo-niminen tuore isä yrittää saada pienen Artturi-poikansa nukahtamaan. Eletään 40-luvun loppua, ja Sepon vaimo Selja on synnyttämässä. Ilta on levoton, eikä pieni Artturi malta nukahtaa. Seppo alkaa hyräillä jotain, mikä muuttuu kuin itsestään lauluksi – sellaiseksi, joka vaivuttaa pienen pojan uneen. Artturi nukahtaa ainokaisena ja herää isoveljenä. 

Kun kirjoitin kohtausta, aloin kuulla laulun mielessäni. Jouduin keskeyttämään kirjoittamisen usein, sillä minun piti hakea soinnut ja melodia sanoihin, joita kirjoitin. Sepon tapaan naurahdin, kun tajusin mistä laulu kertoo: isä laulaa tuutulaulua, jossa tuntematon voima saa laivan uppoamaan mereen. 

Kun laulu oli valmis, oli se kuin tehty osaksi albumia.

Artturin laulusta on tulossa myös musiikkivideo, joka toimii sekä albumin että kirjan osana. Videon on ohjannut ja editoinut Lenni Liekkinen.

Mitä haluaisit ihmisten ajattelevan ensimmäiseksi, kun he kuuntelevat albumiasi ensimmäistä kertaa?

Haluaisin heidän pysähtyvän ja aidosti kuuntelevan. Teen kappaleet aina lyriikat edellä, joten uskon niiden ohjaavan levyn tunnelmaa ja herättävän ajatuksia. Toivoisin heidän löytävän kappaleista samaistumispintaa ja jotain sellaista, johon saa peilattua omia tuntemuksia. Toivoisin heidän ajattelevan, että albumin kuunteluun käytetty aika antoi enemmän kuin otti. 

Millainen on tavallinen arkipäiväsi?

Olen töissä aikajänteellä 8 – 16. Kotiuduttua otan kupin kahvia ja selailen hetken verran aivottomana puhelinta. Meidän rescuekoira Rauha ansaitsee iltalenkin, joten se on arvojärjestyksessä seuraavana. Kuuntelen lähes aina äänikirjaa kävelylenkillä. Näiden perään seuraa toisinaan kuntosali, lähes päivittäin kirjoittamista tai musiikin parissa työskentelyä. Toki myös perheen kanssa puuhailua ja arjen asioita.

Olen tosi huono pysähtymään tv:n ääreen. Pidän pleikkarilla pelaamisesta, ja tätä yritän ajoittain tehdä, jotta saisin sopivasti aivolepoa. Illan tullen luen kirjaa. Nämä kirjat hankin oikeastaan poikkeuksetta pienkustantamoilta. 

Mitä haluaisit sanoa, jos koko maailma kuuntelisi hetken?

Mielenkiintoinen kysymys! Kun Greta Thunbergia kuunteli koko maailma, hän sanoi: ”Älkää kuunnelko minua. Kuunnelkaa tieteilijöitä.” Se on tavattoman hyvin sanottu.

Ehkä minä sanoisin: kuunnellaan toisiamme. 

Ehkä me emme oikeasti ole kovin kaukana toisistamme, jos toisen näkee mahdollisuutena uhan sijaan.