Tässä haastattelussa Joel Hokka avaa rehellisesti matkaansa bändinuoresta itsenäisemmäksi tekijäksi, luovuuden merkitystä sekä uuden alun mukanaan tuomia paineita ja mahdollisuuksia. Synkkyyden ja toivon rajamailla liikkuva 24.4. julkaistava debyyttialbumi heijastaa tekijänsä kasvua sekä ihmisenä että artistina.

Miten esittelisit itsesi omin sanoin?

Joel Hokka, 32-vuotias viihdealan moninaistaistelija, taiteilija, vastatuulen hiihtäjä ja suossa rämpijä

Milloin tiesit haluavasi artistiksi?

En oikein tiedä, tuliko artistitarvetta koskaan. Enemmänkin bändihommat tulivat silloin teininä. Oulunsalon bändileirillä innostuin soittamaan sähköbassoa ja sähkökitaraa. Oli kivaa soittaa ja esiintyä kavereiden kanssa. Aika nopeasti hoksasin, että olen luova ihminen ja tykkään tehdä musiikkia. Siihen sai kanavoitua omia synkkiä ajatuksia.

Tietyntyyppinen bändijätkähän mä aina olen, vaikka tämä uusin projektini onkin eräänlainen sooloartistin ja yhtyeen sekoitus. En tykkää tehdä asioita yksin niin paljon kuin moni muu. Musiikkia on kivaa tehdä yksin, mutta riemun ja surun jakaminen yhdessä on ehdottomasti tärkeää.

Meillähän on tavallaan riskinottajia tässä kaksi: minä ja Rantasalmi, eli mestari–oppipoika-asetelma, kun taas aiemmin kaikki olivat niitä nassikoita, jotka säätivät keskenään. Tällainen dynamiikka toimii minulla paremmin.

Miten HOKKA sai alkunsa ja kuinka kauan ajatus siitä oli ennen kuin se toteutui?

Minulla oli pitkään haave tehdä itsenäisemmin musiikkia ja luoda artisti omannäköiseksi. Viime keväinen käänne oli sellainen eteenpäin vievä voima, joka johti tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Uskon, että elämässä moni asia tapahtuu kohtalon sanelemana, ja joidenkin asioiden on täytynyt tapahtua juuri silloin, kun ne tapahtuvat. Luova purskaus eskaloitui tähän pisteeseen.

Millaisena olet kokenut uuden uravaiheen rakentamisen HOKKA yhtyeen kanssa Blind Channel -vuosien jälkeen?

Tykkään verrata tätä Uncle Benin Spider-Man -ajatukseen: “With great power comes great responsibility.” On paljon valtaa, ja saa päättää asioista, eikä tarvitse kinastella bändin kanssa tai odottaa muiden hyväksyntää. Saa tehdä enemmän omia päätöksiä, mutta samalla tajuaa, että jos sekoilee liikaa, kaikki voi mennä pieleen.

Pitää olla harkitumpi ja tarkempi, joten tämä on iso kasvun paikka. Tämä ei ole vielä samalla tasolla edellisen suosion kanssa, mutta olen saanut hienosti isoja keikkoja. Suurin haaste on pitää oma pää kasassa ja säilyttää luomisen tie toisin kuin aiemmin. Oman terveyden kanssa pelleily ei kannata, ja sitä tässä nyt opetellaan.

Onko sinulla ollut jokin pelko tai epävarmuus, jonka olet joutunut voittamaan tätä uutta vaihetta rakentaessa?

Oman järjen menettäminen. On niin helppo luisua takaisin siihen samaan poteroon. Pitäisi aina olla jonkinlainen reality check näyttämässä, millaista oli vuonna 2023 ja missä kunnossa silloin olin.

Uni on hyvinvoinnin mittari. Nyt olen nukkunut hyvin luonnollisesti ja saanut nukkua noin yhdeksän tuntia yössä. Jos uni menee huonoksi, pitää vetää käsijarrusta. Paineisiin on helppo samaistua, kun tämä on taas ammattimaista toimintaa, ja esimerkiksi tulevalle Tavastialle on isot suunnitelmat.

Tavallaan samaa kuin aiemminkin, mutta eri paketissa. On helppo unohtaa, miksi alun perin alkoi tehdä tätä. Aiempi bändikin lähti luovasta riemusta, mutta puolitoista vuotta sitten se riemu oli kaukana. Ehkä pitäisi vain oppia aiemmista virheistään.

Toivottavasti toimin hyvänä varoittavana esimerkkinä nuorille, koska harva pääsee kokemaan tuollaista suosiota, varsinkaan Suomessa kansainvälisellä kiertämisellä. Robbie Williams on ollut esikuvana, ja hänen tarinansa muistuttaa omaani. Aina voi aloittaa uudelleen.

En usko, että kukaan on pohjimmiltaan paha ihminen. Minussa on paljon eriäviä puolia, mutta kovan paineen alla oma käytös voi olla aika sietämätöntä. Kannattaa yrittää asettua toisen saappaisiin ja miettiä, mitä toinen on käynyt läpi, se tuo perspektiiviä. On harmi, että varsinkin Suomessa on katkera meininki, ja tekee pahaa lukea, millaisia somekommentteja ihmiset saavat.

Miltä tuntuu julkaista debyyttialbumi HOKKA yhtyeen kanssa, millainen tekoprosessi se oli?

Kiva prosessi. Se tuli aika nopeasti kasaan, ja olen itsekin vähän yllättynyt. Ehkä se johtui siitä, ettei pitkään aikaan ollut tullut luotua mitään. En ollut käytännössä noin 2,5 vuoteen kirjoittanut yhtään biisiä.

Olin tippunut sellaiseksi pieneksi rattaaksi koneistossa, enkä ollut enää mukana samalla tavalla, mutta hyvä niin, koska se koneisto ei olisi enää pysynyt kasassa. Kun siitä pääsi irti, tajusi, että nyt on uusi aisapari, jonka kanssa pääsee luomaan valtavalla vimmalla uutta musiikkia.

Esimerkiksi “Heart Said No” kuvaa melankolista minäkuvaa. Pauli on opettanut positiivisuutta, että kaikilla on kivempaa, myös itsellä.

Paulin kanssa yhdessä sanoitimme ja demotimme albumin. Levy on todella minun näköiseni ja niillä demoilla saatiin festarikeikat ja levydiili. Kyllä mä laitoin koko sielun ja ruumiin siihen levyyn. Herran haltuun, miten se menestyy, parempaan en tällä hetkellä pysty.

Levykauppa Äxässä on levyjulkkaripäivänä nimmarointisessio, ja siinä varmaan herkistyy, kun tajuaa, että tämä on omalla nimellä ja naamalla tehty juttu. Tässä on vähän sama fiilis kuin bändin alkuaikoina, mutta 15 kertaa siistimpää tehdä tätä itsenäisenä.

Onko levyllä biisiä, joka kiteyttää juuri tämän hetken sinussa tai yhtyeessä parhaiten?

Tällä hetkellä “Blackbird”, eli levyn eka biisi. Siinä on räjähtävä riffi, hieno kertosäe ja hyvä lyriikka. Se on myös yksi ensimmäisiä biisejä, joita tehtiin yhdessä Paulin kanssa.

Levyn tunnelma flirttailee jatkuvasti pimeyden ja synkkyyden kanssa. Vaikka välillä on riehakkaampaa, mukana on katkeransuloinen sävy ja sellainen ihanan pimeänkylmä atmosfääri. Siinä on myös 2000-luvun lapsuuden luovien hetkien henkeä.

Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, kuka näyttelisi sinua?

Vuoden 2008 Heath Ledger. Minusta voitaisiin leipoa vähän itsevarmempi versio.

Mitkä asiat pitävät jalat maassa kaiken keskellä?

Elämä, laskut, Spotify for Artist, verenpainemittari, kuntosali, kummilapsi, broidi ja moni muu asia. Kyllä tässä on sellaiset kiviharkot jalassa millä hiihdetään, 4-5v takainen minä olisi ihmeissään.

En ole mokannut megalomaanisesti, ja moni ihminen antaa mahdollisuuden ja tukee, vaikka olen ollut epävalmis kovaan menestykseen. Terve määrä itseinhoa pitää myös jalat maassa. En tosin oikein osaa olla itsestäni ylpeä, vaikka tulisi triplaplatinaa ja keikat myisivät loppuun.

Mitä haluaisit sanoa jos koko maailma kuuntelisi hetken?

Nauttikaa vielä kun voitte, mikään ei ole ikuista, kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon…

Aiemman vieraan kysymys sinulle: Kuka olisi unelma feattisi?

Purple Rain eran Prince.